33 päivää oli kulunut NUTS 160k maaliintulon jälkeen, kun uusi lähtö jo odotti! Olin yrittänyt vaihtaa lyhyemmälle matkalle, koska arvelin palautumisen kestävän pitkään ja tästä matkasta tulisi haastava. Pää oli tyhjä ja huhun mukaan huolto olisi vaatimaton joten varauduin normaalia suuremmalla määrällä energiaa. Käytännössä varusteet olivat lähes samat kuin UTMB:llä + enemmän energiaa.
Cortinan lähtöalueella Minä, Marko ja Jukka odotimme lähtöä yhdessä ja tunnelma oli odottava. Lähdettiin matkaan lähes hänniltä, koska mitään tarvetta ei ollut rynniä kärkiporukoissa. Näillä pidemmillä matkoilla on vain hyvä säästellä jalkoja pari ekaa nyppylää. Jos tossu sitten kulkee niin mitään ei ole menetetty. Alun menin muiden valoilla ja vasta kun päästiin kapealle polulle niin laitoin majakkaan pienimmän tehon päälle. Hajavaloa oli riittävästi ilmassa.
Polkua ylös kiiveretessä joku hihkaisi minulle, että mikä onkaan Mäkelän tavoite? Tuumailin siihen että jotain 20-22h olis kiva ja katson nämä pari nyppylää hissukseen ja sitten avataan kaasua jos on mahdollisuutta siihen. Pian selvisi kysyjän nimi pimeyden keskellä, Jaakko Vuorinen, joka on harrastanut tätä touhua myös pidemmän aikaa ja ollut monessa prässissä. Oikeastaan mitään todellista hajua ei ollut miten tässä käy. Nilkka hieman juili ja lähdettiin jatkamaan matkaa yhdessä.
Ospitalessa oli jo toinen nousu keyesti alkanut ja nopea nestetankkaus sekä kevyttä purtavaa pöydästä. Keli oli lämmin ja nestettä tuntui menevän enemmän kuin arvelin. Tämän takia hieman ehkä säästelin juomista ja kun suolatkin olivat menneet väärään taskuun Jaakko tarjosi ekat suolat.
Juttu kulki hyvin Jaakon kanssa ja pimeässä on mukava taittaa matkaa yhdessä. Hieman noissa alamäissä jäin Jaakosta ja muutamaan otteeseen piti hieman kiristää vauhtia jotta pysyi mukana. Nuoruuden intoa oli kovasti matkassa ja tuumasin et kandee ottaa nää pari ekaa mäkee hissukseen ja katsoa sitten Tre Cimellä miltä tuntuu.
Federaveccia laakson pohjalta reilu tonni tunkkausta huipulle joka sijaitsee Tre Cimen solassa (+2400m).
Misurinassa tutussa paikassa oli takana puolet tuosta tonnin nyppylästä. Olin tutkinut reittikarttaa etukäteen aika hyvin mutta silti yön pimeydessä menetin paikan ja ajan tajunnan sen verran hyvin etten oikeen käsittänyt miten olimme päässeet näinkin kivasti katselemaan aamunkajoa Misurina järvelle. Kevyt yllätys oli kiva kun tunnisti paikan ja pystyi hahmottamaan missä sitä taas onkaan.
Ajallisesti vauhti oli ollut hyvää ja vaikka tiesinkin sen hidastuvan lopussa niin kevyt laskenta tuotti mukavia loppuaikoja. Onneksi joutui keskittymään tulevaan kivikko nousuun ja kuvailuun.
Rif. Auronzo (+2320m) huoltoon tulimme yhtäaikaa Jaakon kanssa ja itsellä ei ollut tuota omaa dropbaggiä joten menin suoraan ruokapöytään makostelemaan antimia. Söin lautasellisen keittoa ja tankkasin pikkusuolaista. Kuvailin hieman GoProlla lämpimiä sisätiloja ja Jaakkokin oli päässyt syömään. Tuumasin että lähden tästä jatkamaan matkaa ja ota mut sitten kiinni seuraavassa alamäessä.
Loiva alamäki meni kivasti ja katselinkin jo biokätkön paikkaa muttei hyvää sellaista vielä löytynyt. Yhden ok paikan bongasin, mutta yksi kanssakilpailija ehti varaaman sen ensin. Joten lähdin jyrkkään laskuun lisäpainoilla ja puolessavälissä totesin tekeväni kätkön Tre Cimen varjoon kun Passo Giaun varoitus kylttiä ei näkynyt. Jopas homma helpotti tämän jälkeen kuitenkin hieman säästelin jalkoja alamäessä jottei jalat tilttaa.
Cimabancheen tultiin melkoistaa baanaa pitkin ja huolloon lähellä oli Suomen lippuja vastassa. Tuolla matkalla olisi ollut kiva jos juoksujalka olisi ollut menopäällä. Suomi kavereita ei näkynyt missään ja kokeilin jopa matka-radiotakin muttei siihen saanut mitään järkevää kanavaa kuulumaan. Jotain messua sieltä puski ja se nyt ei ihan ole mun juttu. Yhden joen ylityksen kohdalla kenkä osui pahasti kiven koloon ja etuvarpaaseen sattui niin peevelisti ettei uskaltanut katsoa miten sen kävi. Varvas varmaankin kipuili 30min kunnes puutui kivuttomaksi.
Cimabanchen huollon jälkee löysin kannustavan suomalaisen rytmiryhmän ja pääsin ison kannustuksen saattelemana nousemaan tuota neljättä nyppylää (Forc Lerosa +2000m). Fiilis oli hyvä mutta hieman kevyttä tylsistymistä oli itsellä ilmassa.
Malga Ra Stuaan saavuttiin hevosten ja lehmien kannustamina. Tässä piti tehdä hieman isompi huolto eka ja kevensin vaatetusta minimiin ja rasvasin koko ukon. Aurinkorasvaa, sukat vaihtoon ja rasvaus sekä loput arat paikat öljyttiin myös. Tein myös viereisessä purossa jalkojen jäähdytyksen ja se teki terää. Varpaiden vauriot olivat olemattomat. Vaikka kuinka yritin viihtyä ja tankata niin matkan oli jatkuttava.
Tässä kohtaa etenin sen verran yksikseen että kevennystauolla piti kaivaa kartta esille jotta voisi varmistaa olevansa oikealla reitillä kun ketään ei näkynyt. Onneksi pian muitakin alkoi taas näkymään ja olin pysynyt reitillä.
Laakson pohjalta lähettiin nousemaan taas oikeen urakalla tuonne Col Dei Bos solaan ja melkein ekassa ylämäessä olisi ollut maastoautokyytiä tarjolla eli joku(t) olivat tilanneet kyydin. Kukaan ei ollut juttu tuulella niin jatkoin matkaa.
Mäki oli pitkä ja vaikka kokoajan noustiin niin silti molemmilla puolilla solaa oli hirmu korkeet nyppylät. Aina kuvittelin että tuon takana on se oma harjanne mutta ei. Juttelin muistaakseni ekaa kertaa tässä Jonas Brantvall:n kanssa ja se piristi kummasti kun sai muuta ajateltavaa. Matka vain jatkui ja jatkui. Juomat hupeni ja energiat väheni. Lopulta pysähdyin ison kiven varjoon syömään omia energia makkaroita ja juomaan.
Tässä mietin et saa nähä riittääkö juoma seuraavalle pisteelle vai pitääkö alkaa juomaan vieressä lirisevistä puroista. No matka jatkui ja hohtavan kuumassa paahteessa mentiin askel kerrallaan. Olin hukannut Jonaksen. Puron ylitykset olivat haastavia ja lopulta annoin jalkojeni kastua ja päästelin alppikauriina niiden yli.
Malaga Travenanzes water eli Kuoleman laakson juomapaikka tuli kuin enkelin lahja taivaalta. Hörpin vettä hieman liikaa ja täytin toisen pullon ihan urkkajuomalla. Söin rappusilla loput energia makkarat ja lisäsin suolaa juomiini. Minulle kerrottiin että vielä olisi nousua 3km ja sitten sama laskua kunnes tulee seuraava iso huolto.
Ei muuta kuin liikeelle ja matka jatkui taas uusilla nesteillä huomattavasti paremmin. Porotus oli melkoinen ja hieman ennen huippua polun vieressä oli yksi uuvahtanut kilpailija jota kaksi järjestäjää oli auttamassa. Ilmeisesti kone oli tiltannut aika totaalisesti, jatkoin matkaa hissukseen ja monet muutkin nojailivat sauvoihin aika ajoin.
Huipun kohdilla tuumasin yhdelle järjestäjälle että tuossa laaksossa kävin ekaa ja vikaa kertaa, en enää mene tuonne Kuoleman laaksoon! Pian tämän jälkeen pääsin aloittamaan laskeutumisen ja harmikseni huomasin nyppyläkartasta että pieni nousu olisi vielä ennen huoltoa. Tässä nousussa oli joku yrjöömässä polun poskessa ja hänen kaveri yritti houkutella liikenteeseen. Kohta tulikin järjestäjä nainen juosten vastaan juomapullon kanssa eli ilmeisesti homma oli hoidossa.
Rif. Col Gallinassa oli rytmiryhmä jo ihan sulanut totaalisesti paahteeseen mutta kannustus oli mahtavaa. Itse olin jo laskeutunut matalalle mentaali tasolle ja teki mieli vain tuota jumalaista soppaa ja juustopaloja. Tankkasin oikeen urakalla ja lepposasti lepäilin nurmikolla. Lopulta joku potki mut matkaan ja ei siinä muu auttanut kuin nykimällä liikenteeseen ja valloittamaan loput pienet hidastetöyssyt.
Vajaan 500m nousun tuolle Rif. Averaulle en olisi odottanut olevan vaikea koska olimmehan sen lauleskellen tulleet alas viikkoa aikaisemmin. Kone puuskutti ja pätki ja köhisi. Ohut ilmanala alkoi vaikuttamaan kellon tikittäessä eteenpäin. Hieman tihutti vettä tässä vaiheessa. Lopulta Rifugiolla oli tarjolla lämmintä teetä ja pikaisesti se huiviin ja matka jatkui.
Tässä tapasin Jonaksen uudestaan ja yli puolet matkasta Giaulle juteltiin niitä näitä kunnes ukkoskuuro keskeytti jutustelun ja lisäsin pökköä pesään että ehdin huoltoon ilman sadevaate jumppaa kun Jonas puki sadetakkia päällensä.
Passo Giaun huollossa vermeet vaihtoon ja sadekamat päälle. Housut jouduin vaihtamaan kahvilan vessassa kun yleisöä oli hieman liikaa huoltoteltalla ihastelemaan sukukalleuksiani. Joku kanssa menijä kysyi minulta voiko tuonne salamoiden sekaan mennä? Totesin siihen et eiköhän ne pysäytä meidät jos sinne ei olisi turvallista mennä. Monella oli sauvat visusti kasassa kun jyrähteli vähän väliä.
Kevyt hedelmä muki tankkaus ja matka jatkui.
Rif. Crodalta kuului hirmuista kannustusta et oletin siellä olevan tupa täynnä. Eipä mitä pojat vaan pelasivat terassilla jotain peliä vähän kuin kivi-paperi-sakset tyylillä ja neste oli maistunut. Tarjolla oli olutta ja sellainenhan piti saada keventämään lopun alamäkeen noita jalkoja.
Alamäki olikin sitten aikamoinen ja muta liukua oli kovasti tarjolla. Onneksi olin ne melkein lipat jo ottanut pimeällä yössä niin nyt sai sauvojen kanssa vääntää hieman rivakammin. Jotenkin sade viilensi tuntumaa ja ilmaa, eli olo ei tuntunut yhtään niin pahalta ja toki maalikin oli jo aika lähellä.
2km ennen maalia Jaakko huhuili ja pyyteli minulta reppu kyytiä. Oli kuulemma tullut haasteita jalan kanssa ja vauhti oli hidastunut. Itse taas totesin jalkojeni olevan ihan ok kunnossa. Tämän jälkeen Tommi tuli vastaan ja kannusti kuten tuolla Cimabanchen ennen. Tuumasin Jaakon olevan tuossa ihan lähellä.
Cortina-Finish line ennen päätin tehdä sellaisen mutkan takasin samaa reittiä mutta jätin sen ympyränmuotoon. Jotain hassua piti keksiä ja se sai nyt kelvata. Fiilis oli hieno kun maaliin pääsi ja ansaittu lepo (#olut) oli edessä.
Kiitos ja anteeksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti