ei niin kevyt lenkki

Lyhyestä virsi kaunis. Tänään 2h lenkki haastavassa maastossa ja mentiin aika kovaa, kun huomisessa kisassa pitäisi päästä vielä kovempaa. Saa nähän miten onnistuu. Alku meni leppoisasti ja ajattelin saavani hyviä kuvia, mutta toisin kävi. Lähes kaikki oli yhtä suttua vaikka sporttimoodilla mentiin. Olis pitänyt pystyä pakottamaan lyhyempi suljinaika, mutta se ei tuossa FT3 pokkarissa onnistu. Jälkikäteen olisi pitänyt yrittää salama sarjakuvausta mutta hyvähän se on nyt tajuta. Kuitenkin yritin kerätä parhaimmat otokset tähän jotta näkyy reitin haasteellisuus.

Tässä olin vielä vähän edellä siis vain kuvaustilanteessa.

Maasto muuttui pian poluksi ja umpihangeksi kun Tommi etsi sopivia polkuja. Niitä kyllä löytyi ja ei juurikaan jouduttu ihan ummessa menemään. Kuitenkin tästä polun etsintä tilanteesta pari kuvaa.

Moderniversio ja lunta noin 30-50cm riippuu mihin kuoppaan astuu..

Taideversio ja hitain km taisi osua näihin kuviin 12:12 min/km

Lopulta polku löytyi ja kuvaaminen kävi mahdottomaksi kuten kuvan menosta näkyy.

Alun pätkät mentiin tietä, polkua ja umpea, lopulta noin 12km kohdalla päästiin tielle ja vauhti 13-23km välillä oli 4:08 - 4:26 min/km välillä ja siinä ei paljoo enää meikäläinen kuvia ottanut.

Jäin vähän jo jälkeen ja tässä lähestytään viirilänsuon pohjoispäätä. Tässä noin 20s eroa.

Lopulta ero kasvoi reiluun 1 minuuttiin kun ihan kaikkia ei koneesta uskaltanut irti ottaa. Nyt kovaa palauttelua ja huomenna numerolappu rinnassa vielä kovempaa. Toivotaan että menis alle 4 mutta ei tiedä missä kunnossa reitti on.

Retkihiihtoa

Mitäpä sitä muuta tekisi näin kauniina aurinkoisena päivänä kuin retkihiihtoa leppoisasti Tommin kanssa. Aamulla sovittiin että nähdään Hakunilassa ja yritetään hiihtää Keravalle ja takaisin luistelusuksilla. Pakkasta oli sopivat -11C ja baanat olivat aika kovat ja jäiset. Oli ne sentään ajettu tässä välipäivinä mutta viirilän suoalue oli vain kelkalla ajettu. Eli tuossa kohtaa ei ollut mitään latua. Onneksi tuo oli sen verran lyhyt matka että jaksoi tasalykkyä painella noi kohdat. Tarkemmin Viirilänsuolta Kuninkaantielle saakka ei ollut latua. Pari kuvaa tuolta osuudelta.

Viirilänsuo

Ylä/alamäki ison sähkölinjan kohdalla

Alussa aurinko näytti parastaan ja ehkä hieman lämmitti mutta ei paljoa. Tuulta ei juurikaan ollut ja kokeilussa  oli Fenix mittari. Ajattelin että kiva katsella sen lämpötila anturin lukemia miten ne tällaisessa talvisessa lajissa oikein toimisivat. Koko ajan oli noin -10 pakkasta ja mittari laski kivasti nollan tuntumaan mutta käsi kuitenkin lämmittää mittaria aika paljon. Kylmintä oli -4 ja muistelisin että tuossa vaiheessa ei vielä lämmöt olleet kunnolla tulleet päälle. Lyhyesti voisi todeta, kun mittarin lukema meni yli nollan käsillä oli lämmintä ja kun oli alhaisimmillaan käsillä oli vähän viileä, mutta ei lähelläkään paleltumista.

Hiihdettiin Hakunila - Keinukallio - Ahjo - Keinukallio - Kuusijärvi - Bisa - Hakunila reitti kokonaisuudessaan ja Keinukallion kahvio ei ollut auki mikä oli todella outoa. Paikalla oli paljon lapsiperheitä mäenlaskussa ja hiihtäjiäkin oli välillä ladulla ruuhkaksi asti että piti oikein katsoa missä välissä ohitukset onnistuu parhaiten. Yleensä hiihdetään Tommin kanssa sen verran rauhallisesti, että ketään ei taaskaan mennyt meistä ohi.

Reitti oli aika hankala koska suojasäällä tulleet painaumat aiheuttivat pientä tasapainoilua ja lippoja tuli molemmille muttei mitään käynyt. Ekalla kerralla suksi jäi jumiin uraan ja tasapainoilin pitkän aikaa kunnes vasemmpi kankku kokeili ladun kovuutta ja kova se oli. Tokalla kerran laskussa Tommi meni nurin ja siinä kiireessä väistin penkan puolelle umpihankeen ja menin itsekin lumihankeen. Olin hieman turhan lähellä, kun en ehtinyt jarruttaa ja väistö meni pöpelikköön.

Kameratestailualennnossa..

Nähtiin muitakin hiihtäjiä

Nyt kun oli ollut noita pakkasia niin ehkä olisi kannattanut kelkalla ajella vähän leveämpää uraa tuonne suo- osuuksille niin tuo oikea latukone olis ehkä päässyt noita latuja tuonne tekemään. Nyt kun luvataan suojaa useammaksi päiväksi niin tuota reittiä ei edes kannata perinteisillä suksilla yrittää. Tietysti jos haluaa retkeillä niinkuin me, niin silloin tuota reittiä voi varmaankin mennä. Toinen outo juttu oli ajoittaiset suuret hiekka/multa määrät ladulla joita piti välillä väistellä. Ilmeisesti reittiä ei ole aluksi tampattu ollenkaan ja ehkä sen takia tuota hiekkaa ja multaa on päässyt nousemaan ladulle. Mielestäni lunta on riittävästi.

Mentiin Kuusijärvelle kahville ja pullalle. Ne maistuivat oikein makoisille. Lasit olivat vähän kuurassa kuten osa vaatteistakin, eli pakkanen ei juurikaan laskenut vaikka kirkas sää muuttui usvaiseksi yllättäen. Niin matkaa tuli 42,8km ja aikaa meni 3h 6min 6s kun paikallaan oleminen on vähennetty.

Fenix kiemurat: http://connect.garmin.com/activity/255304029

Pitää ottaa uudestaan kun saadaan kunnon ladut tälle reitille. Paloheinässä on ollut tämän hiihtokauden parhaat ladut.

Treeni viikko?

Yritetäänpä tässä valaista edellisen 7 päivän treenejä, jotka ovat pääosin hiihtoa. Siis meitä etelän-ihmisiä on tuo lumi hellinyt kasvojamme monena päivänä, jos vain on nenänsä sattunut ulos pistämään. Olen vuorotellut perinteistä ja luisteluhiihtoa sekä paria muutakin lajia ettei jalat menisi ihan heti lumi-jumiin. Yhtenä kertana etureidet oli kertakaikkisen jumissa, mutta siitäkin kerrasta selvittiin toki vähän hitaammalla vauhdilla. Pidemmittä puheitta laitetaan excel-luvut esille niin päästään niitä analysoimaan.

Päivä

Laji

Matka

Aika

Vauhti

Syke

to 20.12.12	Hiihto Luistelu	17,1	01:09:59	14,7
pe 21.12.12	Pyöräily	21,8	01:10:21	18,6
la 22.12.12	Hiihto Perinteinen	25,9	02:07:50	12,2	135
su 23.12.12	Juoksu	19	01:46:01	5:35	150
ma 24.12.12	Hiihto Perinteinen	17,7	01:57:22	9,0	110
ti 25.12.12	Hiihto Luistelu	30,5	02:21:06	13,0	137
ke 26.12.12	Hiihto Perinteinen	24,4	01:55:17	12,7	143

Yhteismatkaa kertyi 156,4 km ja aikaa tuo 12 h 28 min. Niin sanotut teholukemat TE numerot (1-5) olivat 1,6 - 3,7 välissä eli lienee ihan oikealla hehtaarilla. Ensiviikolla sama meno varmaankin jatkuu tietty pitäisi ottaa ohjelmaan enemmän juoksua, ettei Espanjan talvessa tule noutaja liian aikaisin. Siellä kun olisi tarkoitus osallistua yhteen pieneen liikunta tapahtumaan ja kerätä maastosta noita rastipisteitä 24h ajan.

Pieni kuva kevennys tämän päivän hiihtoretkeltä eli Ruutinkoskihan se siinä

Toistaakseni treeni taulukon dataa niin juoksut jäi vähiin mutta ehdin yhden lumenkahlauskeikan tekemään ja tuo keskivauhti oli erittäin hyvä kun välillä juoksin ihan umpihankea pitkin. Jopa sen verran että ohimenevä hiihtäjä ei kuulemma ole koskaan kuullut umpihankijuoksusta. Yritin siinä parhaani mukaan selitellä, että tämä on hyvää treeniä. Sekä en ole pilaamassa hyvää luistelubaanaa, kuten eräät latuterroristit tekevät sitä alvariinsa. Matkalle osui aivan loistavia koirankusetuspolkuja kaikkine mäkineen sekä hyvin aurattua kevyenliikenteen väylää.

Koko viikon on ollut hyvät pakkaset ja tuulikin on päässyt oikeen kunnolla tekemään hyppyreitä latubaanoille  eli siinä on taidot ja voimat olleet hyvällä koetuksella. Ehkäpä tulevat yhteistreenit antavat suuntaa onko tullut tehtyä oikeita asioita vai alkaako juoksu-kunto rapautua. Kuulemma tuon perinteisen pitäisi antaa apuja tuohon juoksuunkin. Tiedä häntä mutta hiihtäminen on nyt kivaa ja yritetään pitää tuo juoksu jotenkin ohjelmassa.

Noista kuvista vielä sen verran että otiin vanhan Pansun TZ-7 mukaan ja muutaman räpsyn ehdin ottaa. Ehkäpä noista saa vähän käsitystä miksi noilla kummallisilla värkeillä pitää tuonne lumille lähteä lykkimään...

Inca Trail vaellus

Inka Trail

Edessä neljä päivää ja kolme yötä kuuluisalla Inka Traililla.

Sunnuntai aamuna heräsimme jännittyneinä klo 5. Hyppäsimme tunnin kuluttua bussiin ja mukaan sai jokainen ottaa 5 kg tavaraa kantopusseissa, jotka tulisivat kantajille ja tietysti lisäksi vielä oma päiväreppu. Matka Cuscosta Inka polun lähtöpaikkaan, joka kartassa oli merkitty oudosti vain merkinnällä KM 82 (2750 m) kesti kokonaiset neljä tuntia pysähdyksineen. Välillä mentiin sellaista kärrypolkua, että ihmetellä täytyy miten iso bussi pääsi siinä ylipäätään eteenpäin ja muutama aika täpärä kohtauspaikkakin oli :) Matkalla näimme Cuscon alueen korkeimman vuoren (6200 m), jonka huippu oli ilahduttavasti lumipeitteinen.

Muutama kantaja lähti jo hotellilta mukaan, mutta loput keräsimme matkan varrelta ja viimeiset pestattiin Ollantaytambo nimisestä kylästä loppumatkasta. Kantajia, kokki ja apulaisia lähti yhteensä mukaan 14. Lisäksi kaksi paikallisopasta, joista toinen kulki aina edellä - tosin joskus mentiin Merjan kanssa ensimmäisinä - ja toinen joukon viimeisenä.

Klo 10:05 ryhmittäydyimme INKA TRAIL lähtöportin alle yhteiskuvaan ja matka saattoi alkaa.

Sitä ennen oli kuitenkin hyvin tarkka viranomaistarkastus, ilman voimassaolevaa ja eritoten MUKANA olevaa alkuperäistä passia ei reitille ollut mitään asiaa. Pääsyliput olivat matkanjärjestäjien puolesta ja nekin hyvin tärkeitä. Lopuksi joka paikkaan lyötiin tietysti tavan mukaan erilaisia leimoja.

Ensimmäisenä päivänä polku oli erittäin kuivaa hiekkaa ja vähän irtosoraa. Kiviä ei juurikaan. Maasto helpohkoa ja nousuakin vain vähän - n. 500 m. Muutama kivinen rauniorykelmä bongattiin ja pysähdeltiin tämän tästä kuuntelemaan tarinoita. Tällä kertaa siis englannin kielellä. Oppaamme Daniel tuntui hänkin olevan hyvin innostunut työstään ja ylpeä maastaan. Tänä ensimmäisenä päivänä oltiin vielä ihan satunnaisen asutuksenkin liepeillä ja parin talokyhäelmän vieressä myytiin kylmää juotavaa ja vähän jotain pientä naposteltavaakin. Ylhäällä jyrkällä vuorenrinteellä laidunsi lehmiä. Kasvillisuus oli myös runsasta.

Kun ilmoitettiin, että seuraavan talon pihassa pietään lounastauko oltiin varauduttu johonkin trangialla vähän riisiä -tyyliseen ruokailuun ja hämmästys ei olisi voinut olla suurempi kun näimme, että kantajat olivat kasanneet ison ruokatelttamme, kokki tai apulainen kattanut pöydän liinalla ja taitellut ruokaliinat kauniisti, oli haarukat, veitset ja lusikat. Tee maistui hyvältä (cocalehtiä tietysti) ja ruoka oli suorastaan taivaallista! Eikä vain sitä vaan myös nätisti laitettu esille ja taidokasta kaikin puolin. Ruoka maistui kaikille! Tarjolla oli alkukeitto, lämmin salaatti ja taimenta riisillä.

Illansuussa saavuimme leiripaikkaamme (n. 3000 m) vuolaasti virtaavan joen rantatöyräälle, jossa valmiiksi kasatut telttamme odottivat. Tarjolle tuotiin myös pullovettä, limua ja kylmähköä olutta - kyläläisten voimin. Kallistahan olut noissa korkeuksissa oli, mutta täytyihän sillä itseään palkita melko kuuman päivän päätteeksi. Liikkeellä olimme olleet reilut neljä tuntia (ylhäällä aika josta pysähdykset pois).

Juhlallisin hetki oli kuitenkin kun kävimme peseytymässä jääkylmässä koskessa ja pienessä putouksessa, jossa varpaat saivat ihanan kylmän suihkun. Se tuntui todella ihanalta. Mukavalta tuntui myös pestä pois kaikki aurinkorasvat ja hyttysmyrkyt iholta.

Illallinenkaan ei jättänyt ketään kylmäksi...

Kuvassa paikallinen OLUTPANIMO, jossa valmistettiin (tämä on lähes ainut sana jonka opin matkalla - Chiccaa - tai joitain sinne päin) maissiolutta. Harmi vaan, ettei sitä saanut (tai uskaltanut) maistaa kertaakaan... :)

KUOLLEITA NAISIA 

Ma 3.12.

Herätys jälleen - kuinkan muuten kuin 5:30.  Meillä oli aina kello herättämässä, mutta herättiin kyllä ilmankin, se varsinainen herätys toimi kuitenkin niin, että kantajat koputtivat teltan ovelle ja ja tarjosivat heti aamutuimaan KOKAAAA...siis cocateetä tietenkin :) Taukoamaton sateen ropina ja kosken todella voimakas kuohu oli säestänyt nukkumista. Edessä olisi noin 6 tuntinen vaelluspäivä, taukoineen.

Tänään kävisimme myös reittimme korkeimmalla kohdalla. 4205 m Kuolleen Naisen Sola. Paikkahan ei ole mikään sola kun kerran on korkein kohta, mutta se on saanut nimensä siitä, että kun paikkaa katselee kaukaa - kuuden tunnin matkan päästä niin näyttää siltä kuin raskaana oleva nainen makaa, on tissit ja kaikki.

Coca tauko:

4200 m:

Nousua kertyi n. 1300 metriä, joten tämä oli reissun rankin päivä. Nousuhan ei ole sitä, että mentäisiin suoraan ylös vaan välillä hieman alas ja sitten taas ylös ja välillä tulee enemmänkin nousua, milloin mitenkin. Polku on yhtä kivikkoa ja rappuja. Mietittiin, että montakohan rappua Inka Trailiin sisältyy, mutta niitähän on mahdoton laskea, jotain arveluja voisi kuitenkin esittää että tuhansia? Pahin osuus oli alastulo Kuolleen Naisen solasta, todella jyrkkää ja kovaa touhua pohkeille. Toisilla taas kipeytyi reidet. Kompurointiin ei myöskään ollut varaa, koska minkäänlaisia kaiteita ei ollut ja pudotukset on tietenkin melko jyrkkiä. Koska oli satanut koko yön ja vähän väliä päivän mittaan tihuutti lisää niin kivet olivat myös erittäin liukkaita, hyvä pito kengissä oli enemmän kuin tärkeää. Ensimmäisen päivän Merja oli kävellyt Asicsin juoksukengillä, mutta toiseksi päiväksi vaihtoi Merellin retkikengät, jotka pelitti hyvin. Mitä nyt varpaat hieman hautui ja tuntuikin taas ihanampaakin ihanammalta lillutella varpaitaan illalla jääkylmässä vedessä :) Minulla oli koko matkan Salomonin maastojuoksukengät ja nekin toimivat oikein hyvin. Mielestämme monella muulla oli aivan turhaa tosi järeät vaelluskengät, eihän me kannettu kuin kevyitä päiväreppuja.

PELIT, VEHKEET ja KUUMAT POSKET

Kenkien lisäksi yksi tärkeimmistä varusteista Inka Traililla oli vaellussauvat. Muutama vuokrasi ne matkanjärjestäjältä, Itse pärjäsin mainiosti ilmankin ja Merjalla oli vain yksi sauva, jonka toi kotoa asti ja lopuksi lahjoitti sen oppaallemme. Reitillä oli sellainen sääntö, muiden sääntöjen (ei alkoholia jne...) ohella että sauvoissa EI SAA olla piikkejä ja niinpä kaikilla muilla oli tutit piikin päässä, vuokrasauvoihin ne oli jopa teipattu lujasti kiinni. No niinhän siinä kävi, että eihän niistä liukkailla kivillä ollut sitten juurikaan ehkä hyötyä. Merjan sauvassa tosin oli piikki, ja pelkäsi että "tulli" ottaa koko sauvan pois :)

Ai miksikö ei saa olla piikkejä, no tietysti siksi, että tämä kallisarvoinen ja historiallinen reitti ei kärsisi liikaa, sen arvokkaat kivet eivät vaurioituisi. Sen verran kuitenkin olimme skeptisiä, ettei aivan kaikki ne tarinat Inka kulttuurista tai siitä, että JUURI siitä kohtaa oli joskus 1000 vuotta sitten joku arvovaltainen Inka kulkenut Machu Picchusta Cuscoon. Ei kukaan voi tietää mistä se polku täsmällisesti oli kulkenut. Kuten muistamme, Inkakulttuuri ei tuntenut kirjoitettua kieltä, ei numeroita eikä karttojakaan, varmasti ei tiedetä juuri mitään, koska kun Espanjalaiset valloittajat tulivat niin he tuhosivat melkein kaiken minkä löysivät. Machu Picchuahan eivät Espanjalaiset koskaan löytäneet ja siksi se on niin arvoituksellinen, ainutkertainen ja salaperäinen paikka :)

Vihdoin n. neljän tunnin taivalluksen jälkeen saavuin reitin korkeimmalle kohdalle, 4200 metriin niin piti ensimääiseksi etsiä Geokätkö, onneksi gps johdatti sumuisessa säässä helposti tunnistettavaan paikkaan. Kätkössä oli 3 Travel Bugia, yksi heistä lähti matkaamme. Ylhäällä sää muuttui heti. Oli tuulista ja repusta kaivettiin pipoa ja hanskaa. Sumu oli myös seuranamme melkein koko päivän, mutta minusta se oli oikeastaan vain pelkästään positiivista ja erittäin kuvauksellistakin. Tosin kuvat eivät sitten olleetkaan samaa mieltä :D

Alamäen jälkeen saavuimme vihdoin ja viimein iltapäivällä neljän aikoihin leiriimme, joka sijaitsi jälleen vuolaasti virtaavan ja kuohuvan joen vieressä. Leiripaikoilla on aina muitakin matkaajia, meidän lisäksi ehkä n. 100 ihmistä, suurin osa taisi olla kielestä päätellen ihan eurooppalaisia kuten mekin, ranskalaisia, brittejä ja muutama ruotsalainenkin. Oltaisiinkohan nyt oltu jotain 3500 metrissä, en muista tarkkaan.

Olin ensimmäinen meidän ryhmästämme, jopa ennen oppaitamme joka tuli leiriin. Löin ylävitoset kantajiemme kanssa ja Merja kävi moikkaamassa päiväunilla ollutta kokkiamme Carlosta. Sitten näytettiin heille kännykästä kuvia Suomesta. Pian meille tarjottiinkin jo teetä ja teen jälkeen alkoihin varsinainen HAPPY HOUR - kuten oppaamme Daniel sitä nimitti. Olimme ostaneet lounastauolla paikalliselta (siltä ainoalta joka vielä asui niin korkealla) maajussilta kaksi pulloa paikallista CARTAVIO BLACK -rommia, josta Carlos lupasi tehdä meille kannullisen kuumaa juotavaa. Todella hyvää se olikin ja heti ensimmäinen mukillinen kirvoitti ryhmämme toiselta Tohtorilta pientä laulua huulilta, joten lauloimme sitten Taivas on sininen ja valkoinen. Vastavuoroisesti odotimme oppailtamme jotain paikallista juomalaulua, mutta ei oikein irronnut, joten meidän täytyi siis jatkaa. Nyt en enää muista mitä kaikkea mahdoimmekaan laulaa.... :DDD

Sateen ropinaan herättiin siis ja myös nukahdettiin.

Tähän lopuksi muutama tarina tästä historiallisesta reitistä: kerrotaan että parhailta ja kovakuntoisimmilta viestinviejä Inkoilta olisi mennyt päivän matkalla Machu Picchusta Cuscoon - tuohon Inkojen pääkaupunkiin. Inka Traililla on järjestetty myös juoksukilpailuja, voittajan aika on ollut parhaimmillaan 3 ja puoli tuntia, mikä tuntuu ihan uskomattomalta (n. 40 km). Minä kuulemma hämmästytin porukkamme naisväkeä, molemmat tohtoreita - kertomalla että minulta menisi ko. reittiin varovaisen arvion mukaan noin 8 tuntia. Eivät uskoneet, kysyivät sitten ikää ja lopuksi totesivat, että ikävä ihminen, kun on niin hyväkuntoinen :)

Merja löysi vielä yhden kivan kuvan hieman sanotaanko "laajasta" kuvamassastamme - tältä päivältä, joten laitetaanpa se tähän :)

ja laitetaan vielä yksi, joka kuvaa melko hyvin reittiä. Muutama kantaja "juoksi" alas tuonkin kohdan. Meidän kantajistamme nuorin oli 16 vuotias ja vanhin 66 - melkoinen ikähaitari!

AURINKO KUN PÄÄTTI RETKEN...

TI 4:12.

Sateen ropina oli seuranamme tänäkin yönä leirissämme Patamayo-joen varrella. Toisaalta hyvä niin, koska tämä yö vietettiin niin korkealla, että selkeän sään osuessa kohdalle olisi lämpötila voinut pudota nollan tietämille. Nyt se oli vain n. 10. Minimaalisen pieneen melkein parin nyrkin kokoiseen tilaan pakkautuvat untuvamakuupussimme olivat oikein hyvät. Pahempaa oli sitten se kosteus, joka hiipi joka paikkaan. Vaatteet olivat kosteita, jos ei ne sattuneet olemaan päällä yöllä. Tässä oli hyvä harjoitella  erähenkisyyden alkeita ja Merjan mielestä tämä telttailu ei ole ihan hänen suosikkilistansa kärkipäässä :)

Tuttuun tapaan herätys klo 5:30, mutta matkaan pääsimme vasta hieman ennen klo 7. Oppaan mukaan edessä olisi 16 km matka, mikä ei lopulta pitänyt lainkaan paikkansa. Mutta kukaanhan ei täällä laske kilometrejä vaan puhutaan tunneista ja tällä kertaa arvio oli, että etappi kestää taukoineen 10 - 11 tuntia.

Aamupalaksi paahdettua leipää hillolla ja vielä makoisa lettu! Carloksen kokkaustaitodot olivat mahtavan ihmeelliset!

Näyte Carlosin välipaloista:

Sade loppui tai ainakin taukosi sopivasti juuri kun valmistauduimme matkaan, joten päälle laitetut sadeviitat sai pian ottaa pois. Perulaiset oppaamme ei tainneet tuntea ollenkaan vedenpitäviä vaatteita, ei corea eikä muuta, koska koko ajan hokivat että pitää hankkia PLASTIC PONCHO - ja osa suomalaisistahan hankki sen. Suomalainenhan tottelee aina :) No, itse en hankkinut vaan luotin goreen ja sadehousuihin.

Reittimme kävi tänäkin päivänä n. 4000 metrissä kun nousimme heti alussa 400 metriä ylöspäin. Aina silloin tällöin jopa aurinko kunnioitti läsnäolollaan vaellustamme ja ihan kohtalaisen lämminkin oli, ei sentään mitään hellettä kuitenkaan. Lounastimme Phuypata-Marcan yhteisössä 3600 metrin korkeudessa, tosin me ei mitään asutusta siinä kohtaa huomattu, mutta näin lukee matkaohjelmassamme. Eikä enää tässä vaiheessa retkeä pitänytkään olla pysyvää asutusta. Ehkä he lymysivät jossain puskissa?

Portait, portaita ja vielä kerran portaita. Pitkää, hidasta mutta vakaata menoa. Olimme yhdessä jälleen ensimmäisiä, jotka saapuivat iltaleiriimme ja saimmekin odottaa pitkän tovin muita. Tämä päivä tuntui vähän jalan lihaksissa, koska päivään mahtui n. 600 m nousua ja 1500 m laskua. Aivan loppumatkasta saatiin näkökenttään myös yhdet isommat Inkarauniot, jotka tarjosivat vaihtoehtoisen reitin leiriin, tosin me valitsimme ihan vaan alamäen. Jostakin syystä pieni nousu ja ketunlenkki ei erityisesti houkutellut siinä vaiheessa :)

Leirimme sijaitsi nyt melko suurella "leirintäalueella", jossa oli jopa suihkut, tosin kylmät sellaiset. Tätä huippu virkistävää vekotinta piti tietenkin kokeilla kuten suurin osa ryhmästämme kokeili sitä. Merjalle riitti kun sai pestä jalat ja kasvot. Jälleen kerran ihan kelvollisen ja herkullisenkin, jälkiruokineen kaikkineen - illallisen jälkeen alkoi eräänlainen seremonia. Jaoimme etukäteen kerätyt tipit keittiöhenkilökunnalle, kantajille ja oppaillemme. Arto oli jakanut rahat valkoisiin kirjekuoriin. Oppaamme Daniel esitteli jokaisen erikseen, kerrottiin nimi ja mitä on kuulunut tehtäviin sekä myös perhesuhteet. Nuorimmainen heistä oli 16 ja vanhin 66. Melkoinen ikähaitari siis! Pojilla oli oikein hauskaa, jotakuta kovin ujostutti, mutta useimmat olivat oikein reippaita, vaikka eivät englantia juuri osanneetkaan, mutta Daniel käänsi sujuvasti.

Kasvillisuus oli muuttunut nyt erittäin runsaaksi ja reheväksi, olimmehan substrooppisella alueella. Oli myös runsaasti perhosia ja lintujenkin ääniä kuului. Isompia eläimiä ei näkynyt. Karhujakin kuitenkin kuulemma voisi nähdä mutta niitä ei nähty.

Ikävintä oli ehkä joka paikassa tuntuva kosteuden haju, telttammekin haisi kovasti tunkkaiselle ihan siitä syystä ettei se ollut ehtinyt kuivumaan kunnolla missään vaiheessa. Mutta mihin sitä ei ihminen tottuisi :)

KUIN VIIMEISTÄ PÄIVÄÄ...

Ke 5.12.

Kolme yötä, neljä päivää, se neljäs alkoi klo 3:30 herätyksellä. Pikainen aamupala ja seuraavaksi tehtiinkin jotain selittämätönsä ja omituista. Nostimme reppumme ja kävimme... "Offisen" eteen heitimme siis reppumme penkille jonoon. Sitten vasta sai luvan mennä aamutoimille vessaan :)))

Miksi? No sepäs tässä kummallisinta olikin, tämä eräänlainen tulliviranomaisten toimisto avasi ovensa vasta klo 5:30. Opas oli selittänyt toki illalla juurta jaksain, mutta kun hänellä oli niin lavea ja leveä puhetapa, kierteli, selitteli ja kaarteli, ettei oikein kaikki tarttunut korvan taakse, mutta mehän toteltiin. Siinä sitä sitten kökötettiin jonossa erittäin kosteassa pimeydessä otsalamput päässä, onneksi oli katos ja penkki jossa istua. Mutta hei, me oltiin peräti toisena ryhmänä siinä ja pian meidän jälkeemme muodostuikin kiermusteleva jono vaeltajia, noin satakunta meitä oli kaikkiaan - arvelisin. Ideana oli kai se, että päästäisiin mahdollisimman nopeasti aamun sarastaessa kohti Aurinkoporttia. Emme me kyllä tienneet vielä siinä vaiheessa mikä Aurinkoportti oli, mutta kun kello 5:20 passiimme lyötiin leima ja pääsimme matkaan Merjan valtasi jonkinmoinen viheliäinen vaeltamisen VIMMA ja lähdettiin yhdessä vetämään kuin viimeistä päivää ranskalaisryhmän perään. Nyt alkoi kilpajuoksu!

Kolmas ryhmämme jäsenistä ja toinen oppaista pysyi jonkinaikaa perässämme, mutta pian he jäivät. Noin vartin vaelluksen jälkeen alkoi tulla ensimmäisiä selkiä vastaan ja etenimme jonkinlaista puolijuoksuakin välillä, mutta enimmäkseen vaan kävelimme reippaasti. Matkaesitteessämme luki, että parin tunnin vaellus Aurinkoportille, mutta meiltä kesti sinne alle 50 min. Luulimme, että paikalla on jotakin tekemistä auringonnousun kanssa, mutta aurinkohan oli jo noussut joten eihän sinne olisi millään ehtinyt. Opas oli jopa varoitellut, että kiireisimmät juoksevat ja ohittelevat uhkarohkeasti kapealla polulla ja olisi parasta väistää kiltisti vuorenseinämän puolelle ettei putoa. Yksi ohitus taisi tulla kun pysähdyimme ottamaan takkeja pois ja juotiin vähän, mutta ohitimme hänet pian uudelleen. Osa kuvista otettiin lennossa ja ihan hyviä niistäkin tuli.

Oli kostean lämmintä, mutta aurinko pysytteli pilvi- ja usvaverhon takana. Eteen tuli yhtäkkiä tosi jyrkät portaat suoraan ylöspäin ja kun ne kapusimme niin edessä avautui ihan mukiinmenevä näky alas laaksoon. Paikalla oli myös tuttuja kivirakennelmia ja niistä tehty portti. Olimme Aurinkoportilla. Kuin taikaiskusta sankka usvaverho väistyi ja näimme sen koko komeudessaa.

Aurinkoportin salaisuus selvisi vasta myöhemmin.

MACHU PICCHU

Inkathan eivät käyttäneet kirjoitettua kieltä eivätkä tunteneet numeroita. He ainakin käyttivät erivärisiä lankoja, joissa oli solmuja, jotka kertoivat esimerkiski monta perunaa on vasrastossa 1. Pääasiassa he viljelivät maata ja siinä oli tärkeää tietää mikä vuodenaika milloinkin oli. Kun oli vuoden lyhyin päivä - Perussa siis 21.6. niin auringonnoustessa sen ensimmäinen säde osui Aurinkoportista sisään ja suoraan alhaalla - tunnin kävelymatkan päässä olevaan Machu Picchu -kaupungin raunioissa yhteen tiettyyn paikkaa - eräänlaiseen aurinkokelloon. Monen monta muutakin nerokasta asiaa Arto kertoi meille myöhemmin iltapäivällä - hän oli tullut siis Cuscosta taas meitä tapaamaan ja vetämään esittelykierroksen raunioilla. Mutta koska espanjalaiset valloittajat aikoinaan tuhosivat melkein kaiken mitä löysivät Inkojen ajalta niin kukaan ei näitä tiedä varmasti, voi vain arvella ja vähän oppaasta riippuen tarinat saattavat olla erilaisia.

Machu Picchu sijaitsee 2 430 metrin korkeudessa trooppisen vuoristometsän keskellä Urubamba-laakson yläpuolella noin 70 kilometriä Cuscon kaupungista luoteeseen. Lähellä virtaa Urubamba-joki. Machu Picchu on yksi Etelä-Amerikan tärkeimmistä arkeologisista keskuksista, ja se on suosituin turistikohde Perussa. Vuosittain Machu Picchulla käy 400 000 turistia ja määrä on kasvussa jatkuvasti.UNESCO:n mukaan kävijämäärä on aivan liian suuri. Tämän uskotaan aiheuttavan riskin koko alueelle. On myös toivottu lentokieltoa alueen ympärille. UNESCO on miettinyt Machu Picchun lisäämistä vaarassa olevien maailmanperintökohteiden listaan. Machu Picchu on myös yksi NewOpenWorld Corporationin uusista maailman seitsemästä ihmeeestä. Se oli asuttuna siihen saakka, kunnes espanjalaiset saapuivat Peruun 1532. Ei osata varmasti sanoa miksi Machu Picchu hylättiin, koska valloittajat eivät koskaan löytäneet kaupunkia. Ensimmäinen tunnettu Macchu Picchussa käynyt ulkomaalainen oli yhdysvaltalainen Hiram Bingham 24. heinäkuuta 1911. Bingham kirjoitti Machu Picchusta menestysteoksen, ja vei sieltä kotimaansa museoihin lukuisia esineitä, joita Peru on viime vuosina vaatinut palautettaviksi. (Lähde: Wikipedia)

Aurinkoportilta kesti siis vielä vajaa tunti taukoineen alas ennenkuin olimme perillä.

KOTIA KOHTI

Iltapäivän vietimme alhaalla olevassa turistikylässä joen varrella, jossa lounastimme ja lähdimme käymään myös "KUUMILLA LÄHTEILLÄ" eli eräänlaisessa kylpylässä hieman kylän ulkopuolella. Voi sitä, kun sai kelliä ja lillua tosi lämpimässä kemikaalein höystetyssä vedessä. Ja käydä jääkylmässä suihkussa välillä :)))

Lopulta edessä oli junamatka takaisinpäin ja lähtöaika aika oli klo 6 illalla. Vaunussa tarjoiltiin juotavia ja pähkinöitä. Kuitenkin nukuimme lähes koko matkan ajan ja todella kovasti keinuvassa ja tärisevässä junassa. Maisemia ei nähnyt koska oli jo pimeää. Palasimme siihen kylään mistä aikanaan lähdimme vaellukselle, tai jonnekin sinne laitamille - ja sieltä oli vielä puolentoistatunnin bussimatka Cuscoon, jossa loput tavaramme ja puhtaat vaatteemme odottivat. Cuscossa oltiin niin myöhään, että kukaan ei enää jaksanut käydä edes suihkussa vaan kaikki olivat kuulemma rojahtaneet sänkyyn.

Aamupäivästä lensimme Limaan ja Limassa oli vielä ennen paluulennon alkamista muutama tunti aikaa, joten matkatoimistomme tarjosi meille mahdollisuuden pieneen kiertoajeluun. Ajoimme sitten meren rannalle....

Kuva puhukoon puolestaan..

GPS kiemurat jokaiselta päivältä:

1d. http://connect.garmin.com/activity/250017561

2d. http://connect.garmin.com/activity/250017568

3d. http://connect.garmin.com/activity/250017576

4d. http://connect.garmin.com/activity/250017582

Machu Picchu kierros. http://connect.garmin.com/activity/250017588

Kuvat ja teksti; Merja ja Tomi

Andien Aarteet

Kotkan siivin

Nousimme siiville Helsinki-Vantaalta lauantaiaamuna 24.11. ja olimme Amsterdamissa vähän ennen yhdeksää. Jatkolentomme Limaan lähti pian puolenpäivän jälkeen. Edessä oli yli 12 tuntia (koko reissu kentällä käkkimisineen n. 20 tuntia) Boeing 777 matkustajakoneessa n. 400 muun matkaajan kanssa.

LIMA

Perun pääkaupungissa arvellaan olevan nykyään yli 10 miljoonaa asukasta. Ajoimme Miraflores nimiseen kaupunginosaan Tyynen meren rannalle, jonne majoituimme myöhään illalla. Tervetulodrinkin - Pisco Sour:in jälkeen maistui jo uni.

Aamulla heräsimme jo klo 7 ja aamupalan jälkeen oli aikaa käydä rantabulevardilla kävelyllä. Harmitti ettei hoksattu laittaa lenkkeilykamppeita päälle, koska palmujen katveessa näkyi paljon lenkkeilijöitä. Siellä oli myös puisto, joka on suora kopio Barcelonassa olevasta Rakkauden puistosta. Mutta ei aikaakaan kun matka jo jatkui. Lento Arequipan kaupunkiin lähti klo 12.

SU 25.11.

Arequipa on Perun toiseksi suurin kaupunki n. 1 miljoona asukasta, ehkä - kukaan ei laske :) Kaupungin historiallinen keskusta on Unescon maailmanperintökohde ja suurin osa siitä on rakennettu 1600-luvulla. Italialainen barokki yhdistyy espanjalaiseen metallityöhön ja paikalliseen luovuuteen. Suomalainen Wikipedia kertoo, että vuonna 2001 kaupungissa sattui iso maanjäristys, mutta emme muista että oppaamme mainitsi siitä mitään. Kaupungin tunnusmerkki on tavallisesti, mutta ei tällä kertaa lumihuippuinen tulivuori Misti (5822 m) joka jos purkautuu niin koko kaupunki peittyy alle. Kaupunkimaisemaa hallitsee myös toinen tulivuori vähän kauempana (Chachani 6075 m).

Iltapäivä vierähti Santa Catalinan luostarissa, joka on perustettu 400 vuotta sitten ja jossa on tänä päivänä vielä n. 30 nunnaa. Kaupunki sijaitsee noin 2300m korkeudessa. Tässä vaiheessa olo oli kohtalaisen hyvä ja ruoka toistaiseksi maistui vaikka tuoreita kylmiä vihanneksia ei uskaltanutkaan syödä.

Ensimmäisistä päivistä jäi ehkä eniten mieleen se, että joka paikka oli täynnä poliiseja. Heitä oli montaa eri sorttia ja joka kadunkulmassa. Lisäksi oli esim. ns. puhelintyttöjä puistossa, joilta nimestään huolimatta tai juuri siksi - sai ostaa puhelinaikaa eli lainata puhelinta, jos omasta on sattunut loppumaan kreditti. Lisäksi olin kuvitellut, että tämä maa ja sen kaupungit olisivat yhtä likaisia ja epäsiistejä kuin esim. Nepal tai Intia, mutta ei - melko siistiä oli joka paikassa ja koko ajan oli joku siivoamassa.

MA 26.11.

Herätys jälleen todella varhain aamulla ja edessä pitkä bussimatka vuorien lomassa yli 4000 metrin korkeuteen määränpäänä Chivayn kylä ja Colca laaksossa.

Tien korkein kohta oli 4900 metriä, jossa pysähdyimme vasta paluumatkalla. Paikalla oli todella kylmä tuuli, vaikka aurinko porottaakin täällä erittäin polttavasti. Matka kanjonille kesti vajaa viisi tuntia taukoineen. Matkalla näimme alpakoita, laamoja ja vikunjoja, vaikkakin ovat vapaana omistaa nykyään aina joku tilallinen ne. Vikunjat ovat villejä, niistä saatu villa on maailman kalleinta ja myös "hienointa" eli maksaa n. 400 dollaria kilo. Tienvarsillahan myydään todella paljon villatuotteita, joissa on ainakin osa aina alpakkaa. Me ostimme peräti 10 pipoa, toiset käsin kudottuja ja toiset osittain teollista tuotantoa. Maksoivat 3 - 10 euroa kpl. Kaikenlaiset kudonnaiset ovat todella kauniita ja myös taidokkaasti tehtyjä ja erittäin värikkäitä.

Majoituimme Chivay nimiseen eloisaan pikku kylään 3600 metrin korkeuteen.

Iltapäivällä lähdimme vierailemaan eräänlaiseen kylpylään, jossa kelliskeltiin "kuumissa lähteissä". Se oli mukava kokemus. Ihmetellen katselimme kun seuranamme olleen ranskalaisryhmän yksi vanhempi urheilullinen mies "UTMB" paita päällään lähti juosten ylös vuorenrinteelle ja kohta näimmekin hänet koikkelehtimassa loikkimassa kiveltä kivelle korkealla yläpuolellamme. Itselle tuli mieleen lähteä lenkille, mutta järki voitti, koska olo ei kuitenkaan ollut ihan täydellisesti tottunut korkeaan paikkaan näin nopeasti.

COCA

Joka paikassa tarjotaan coca lehtiä, joita liotetaan kuumassa vedessä eli coca teetä. Sitä saa myös teepusseina. Siitä tehdään myös esimerkiksi urheilujuomaa. Ylivoimaisesti suosituinta ja myös jokapäiväistä, varsinkin kun kuljetaan korkealla on ladata mälli alahuulenalle, ensin annetaan lehtien kostua ja sitten pidetään sitä ikeniä vasten 20-30 minuuttia. Auttaa kuulemma ihan kaikkeen; ei tunne nälkää ei janoa ja tossu toimii kuin unelma :D Kerran kokeiltiin Merjan kanssa pisimpänä vaelluspäivänä, mutta mä en ainakaan huomannu mitään erikoista. Sen sijaan teetä join tämän tästä ja pullon urheilujuomaa. Varsinaiseen kokaiinia valmistusta varten pitää olla 7 kiloa lehtiä ja vielä monenlaista kemikaalia ja aikamoinen prosessi ennenkuin saadaan 1 g kokaiinia.

TI 27.11.

Jälleen todella varhainen herätys. Tuntuukin näin jälkeenpäin, että matkustustahti oli erittäin tiukka, mutta toisaalta kukapa sitä lomalla nyt nukkumaan joutaisikaan.

COLCA KANJONI

Me kaikki varmasti olemme oppineet, että maailman syvin kanjoni olisi Grand Canyon ameriikan mantereella, mutta se ei pidä paikkaansa. Maailman syvin löytyy nykyään Kiinasta ja toiseksi syvin on tämä Colca, syvimmillään jopa yli neljä kilometriä ovat kanjonin seinämät. Colca on Perun kolmanneksi suosituin matkakohde, n. 120 000 kävijää vuodessa ja sijaitsee n. 160 km luoteeseen Arequipasta. Täällä tosin ei kukaan puhu kilometreistä vaan kaikki välimatkat ilmoitetaan tunneissa. Tiet ovat mutkaisia ja kuten meidän matkamme tuonne todella kivikkoinen ja osin tie oli ihan sortunutkin. Koska matkasimme bussilla niin kyyti oli tosi tönkköistä välillä ja ihmettelimme miten auto pysyy ehjänä moisella väylällä. Ja eihän se pysynytkään vaan kärsimme yhden rengasrikon.

Kanjoni on enemmän kuin syvyydestään tunnettu Kondori kotkista, joiden pesän yläpuolella on isot katselualueet. Nämä maailman suurimmat lentävät linnut odottelevat pesissään jyrkänteen alla suotuisia ilmavirtauksia että pääsisivät lentoon ja liitoon. Heti kun tulimme paikalle ja lähdimme vessoja kohti näin yhden tosi läheltä, huudahdin että tuossako se nyt on, mutta samassa se katosi. Itse sain siitä jonkinlaisen kuvan, mutta muut eivät sitä nähneet. Pari kolme näimme tunnin odottelun jälkeen kauempaa, mutta vähän turha reissuhan se oli, mutta luonto on sitä mitä se on.

Lähdimme pitkälle osittaiselle paluumatkalle kohti Punon kaupunkia ja kun kuuden tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme hotellille. Ruoka ei hirmusti maistunut ja varsinaista syöpöttelyä ei juurikaan ollut.

Kelluvilla kaisloilla

Ke 28.11.

TITICACA - järvi

Aamulla jätimme isommat matkatavarat hotellille, hyppäsimme riksoihin ja matkasimme reppuinemme satamaan. Edessä oli miltei silmänkantamattomiin sinistä vettä, nousimme pienehköön veneeseen ja aloitimme matkan kohti kelluvia kaislasaaria nimeltä Uros saaret. Järvi oli tietysti maailman korkeimmalla paikalla sijaitseva järvi, jossa on laivaliikennettä. Titicaca järvestä 60 % kuuluu Perulle ja loput Bolivialle. Vaikka järvi on todella suuri ja näimme siitä vain ripauksen niin siinä asustaa yllättävää kyllä ainoastaan kaksi pientä kalalajia luontaisesti. Ne olivat todellisia sinttejä, taimenta kasvatetaan lisäksi altaissa. Järvellä olevilla saarilla puhutaan Espanjan sijaan Ketsuan ja Aimaran kieltä.

Imata sutiki - mikä sinun nimesi on? Noka sutimi Tomi. Hyvää huomenta - Allin punchay :)

Satamasta ostimme myös tuliaiset "omalle perheellemme" eli talonväelle jonka talossa aioimme yöpyä, ryhmästämme aina kolme tulisi olemaan samassa talossa. Saarella ei ollut siis hotelleja eikä minkäänlaisia virallisia majoituspaikkoja, ei sähköjä eikä juuri muitakaan mukavuuksia. Väkijuomia kyllä löytyi :)))

KELLUVAT KAISLASAARET

Saaret sijaitsivat n. puolentunnin venematkan päässä Punosta. Saaria oli useita, toiset eivät halunneet turisteja missään tapauksessa vastaan, koska me tuomme huonoa onnea, mutta toiset heimot olivat huomanneet että helppoa rahaahan me heille tuomme. Me rantauduimme yhdelle n. 20 hengen saarelle, jossa saimme pienen tietopaketin saaren päälliköltä - miten saaret rakennetaan ja miten siellä eletään. Minulla oli uusi Garminin Fenix ranteessaan siinä istuessamme polttavassa auringonpaisteessa ja yhtäkkiä huomasin, että kellon lasi alkoi kohota ulospäin ja kellon lämpömittari näytti +45 astetta. Se ikäänkuin pullistui paikaltaan, mutta pian palautui sitten. Saari kestää noin 30-40 vuotta ja sitä on vuosittain useamman kerran paranneltava eli kaisloja laitettava lisää. Saaren asukkaat myös syövät kaisloja ja monet turistitkin niitä maistavat, mutta sen arvaa miten käy kun ne sentään lilluvat siinä vedessä. Eli ei suositeltavaa. Ja tietysti myydään turisteille kaikenlaisia käsitöitä mutta valitettavasti myös muualla tehtyä rihkamaa. Ostimme kaislaveneen :)

Urossaarilta jatkoimme pari tuntia matkaa ulommas järvelle AMANTANI nimiselle saarelle, jossa meidän oli siis määrä yöpyä.

Rannan tuntumassa meitä oli vastassa kolme "MAMIA" eli perheen naista, jotka tulisivat huolehtimaan meistä. Saarella ei ollut esimerkiksi minkäänlaisia katumerkintöjä, joten jos lähtisimme pimeällä liikenteeseen olisi todella suuri vaara eksyä koska joka paikka näytti samanlaiselta. Meidän Mamin nimi oli Rebecca. Myöhemmin Rebecca antoi meille omatekemänsä pipot, alpakan villaa, joista hän sitten tulisi tunnistamaan meidät kun lähtisimme vähän myöhemmin "kylille". Kuulemma kaikki turistit näyttävät samanlaisilta. Niin Mami kuin hänen Brenda niminen 3 vuotias tyttärensä oli pukeutunut perinteiseen kansallispukuun, mutta ei vaan meitä varten vaan niin he pukeutuvat ylipäätään. Tosin hohtavan valkoinen pusero oli puettu vain tätä juhlallista tilannetta varten, se vaihdettiin heti kun piti kotitöihin ryhtyä. Pikaisen siestan jälkeen lähdimme "kylän" jalkapallokentälle, jossa tapasimme muut ryhmäläisistämme ja lähdimme tallustelemaan kohti läheistä kukkulaa (4130 m), joka oli saaren intiaaneille pyhä paikka. Illan hämärän jo laskeutuessa lähdin uudestaan etsimään läheistä geokätköä, nyt ryhmässä ja apunamme oli pari kylän innokasta pikku tyttöä niin emme sitä löytäneet. Kyllä harmitti!!!

Sää oli hyvä, mutta kuten aina noissa korkeuksissa pimeän tullen viilenee nopeasti. Pipot oli siis paikallaan! Lunastimme pipot myöhemmin myös itsellemme, mulla on varsinkin tosi hieno kun sain oikein valita useasta vaihtoehdosta. Ihanan pehmeä ja ohut :)

Illallinen syötiin perheen "keittiössä", mutta perheen jäsenet itse eivät tulleet pöydän ääreen. Heillä kun on tapana syödä vain istualtaan. Vuorenvalloituksen jälkeen joimme  paikalliset Pisco-coktailit - kuumaa vettä lisäksi ja coca lehtiä. Merjalla oli päänsärkyä ja buranaa määrättiin lääkkeeksi "lääkärimme" toimesta. Yöksi saimme ukkosen ja kovan tuulen seuraksemme. Untuvamakuupussissa tarkeni hyvin noin 14 asteen lämpötilassa...

Aamiaiseksi Mamimme oli laittanut pannukakkua ja se maistui kaikille. Sitten hän saatteli meidät alas satamaan.

Kutovia miehiä

To 29.11.

TAQUILLESAARI

Amantani saarelta matka jatkui tunnin venematkalla naapurisaarelle nimeltä Taquille. Toisin kuin naapurinsa tällä saarella ei oltu lainkaan nauravaisia ja iloisia vaan hieman synkkiä ihmisiä. Myös pukeutuminen oli vähän erilaista, mutta kuten Amantani saaren asukkaat myös nämä pukeutuivat ihan arkisinkin samanlaisiin juhallisiin perinneasuihin - poikkeuksena kuitenkin se, että myös miehillä oli perinnepuku. Siinä missä "Mamit" kutoivat kaikenaikaa - myös kävellessään niin tällä saarella käteviä käsistään olivat miehet :) Miehillä oli kudin kädessään koko ajan. Miesten perinneasuihin kuului myös erilaiset pipot tai hatut, joista selvisi mm. siviilisääty tai se oliko kyseessä eräänlainen virkamies, jolla oli vielä hattu pipon päällä. Asut ovat peräisin Espanjanvallan ajalta, jolloin valloittajat pakottivat saarelaiset pukeutumaan hieman eri tavoin kontrolloidakseen, että mistä kukin on tulossa tai minne menossa. Hauskan näköistä sakkia :D

Saarella sijaitsee Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluva käsityökeskus, jossa nämä Titicaca järven intiaanien perinnekäsityöt oli suojeltu ja hinnatkin sitten olivat sen mukaiset.

Satamasta oli puolentoistakilometrin mittainen kivinen erittäin jyrkkä polku ylös kylään ja pienen ihmettelyn jälkeen lounastimme keskusaukean ravintolassa. Saarella oli useampi ravintola, mutta kaikissa tarjoillaan juuri samaa ruokaa eli lounasvaihtoehtoja oli tasan kaksi.

Paluumatka satamaan mentiin toista kautta, joten pientä kävelylenkkeilyä ja kapuamista kertyi muutama kilometri.

Ennen laivaannousua paikallisoppaamme tarjosi meille mahdollisuuden hankkia uusi uintikokemus - pulikointi Titicaca järvessä ja minä ja kaksi tytöistä ja päätimme käyttää tilaisuuden hyväkseen. Vesi oli kuulemma noin 9 asteista. Uintipaikka oli hieman hankala, mutta yksi kivi laiturin edessä veden alla toimi hyvänä lähtö- ja paluualustana.

Uinnin jälkeen kolmen tunnin venematka takaisin Punoon samaan hotelliin missä tavarammekin odotti.

Lyhyitä helmoja ja mytologiaa

Pe 30.11. - la 1.12.

Perjantai aamuna oli edessä pitkä, noin 9 tunnin bussimatka Punosta Cuscoon (3416 m) , tuohon Inkojen pääkaupunkiin. Matkalla pysähdyimme Racchin kylässä sijaitsevilla Wiracochan temppelin upeilla raunioilla. Wiracocha on inkamytologiassa pääjumala, kaiken luoja. Korkeimmillaan tiemme vei tänäänkin yli 4000 metriin.

Limasta lähtien meillä on ollut mukana suomalainen Perussa jo 26 vuotta asunut opas ja hänellä oli tosi hyvät tiedot siitä mitä kulloinkin näimme ja aito kiinnostus Inkakulttuuriin ja historiaan. Jokaisessa kohteessa oli lisäksi matkassa mukana myös yksi paikallisopas. Bussikin vaihtui aina välillä. Arto ei tulisi mukanammme Inkapolulle, koska hän toimii suomalaisryhmien opastehtävien lisäksi myös viidakko-oppaana ja oli muutama viikko takaperin saanut viidakossa ilmeisesti hämähäkin pureman jalkaansa eikä haava ollut mennyt umpeen ja sillä oli kivuliasta tallustella.

LYHYITÄ HELMOJA

Edellisenä iltana  Punossa olimme eksyneet illastamaan paikkaan, jossa oli yli tunnin kestänyt eräänlainen kansantanssiesitys. Esitys, joka ei ehkä kuulunut ihan oikeaoppiseen inkakulttuuriin oli kyllä ihan viihdyttävä - ainakin miesväen mielestä kun tyttöjen helmat tanssi tanssilta lyhenevät.

Illansuussa tapasimme vaellusoppaamme Danielin ja paikallisen matkanjärjestäjämme. Aamulla annoimme hänelle ne kaksi kirjaa, jotka Seinäjoen kaupunginkirjasto sinne lahjoitettavaksi toimitti ja edelleen lahjoitettavaksi matkatoimistomme ja paikallisoperaattorin yhteiseen "KIRJASTOPROJEKTIIN". Kolmannen kirjan, Tove Janssonin Muumisatukirjan jonka Merja osti Helsingistä lahjoitimme kuitenkin oppaallemme Artolle, jolla oli 10 vuotias perulais-suomalainen tytär, jonka nimi oli Sirkka. Kirjat olivat Cuscossa tosi kalliita ja koska Arto ei Suomessa enää juurikaan vieraillut niin Merja ajatteli, että kiva olisi hänenkin kuitenkin muistaa juuriaan ja siirtää niitä tyttärelleen MUUMI-MYTOLOGIAN muodossa :D

Lyhyt kaupunkikierros ja lopuksi illastamaan. Bussimatka oli raskas ja uni saapui taas varhain. Merjan päänsärky oli kadonnut ja ruokakin nyt maittoi kaikille :)

Lauantaina lähdimme muutaman tunnin kiertoajelulle ylemmäs, jossa oli useita pieniä raunioita Inka-kulttuurin ajoilta. Myönnän, ettei ensimmäisen kivikasan jälkeen ollut niin kiinnostunut näistä kuin ehkä olisi pitänyt ja sepitettyjä tarinoita väkisinkin epäili.

Tämän matkan luonne oli pääosin historia painotteinen.

Loppupäivä meni muutamia viime hetken hankintoja tehden, seuraavana aamuna varhain alkaisi vihdoin ja viimein se odotetuin osuus - INKA TRAIL!

Tähän lopuksi sopii vielä yksi kuva Perun ruokakulttuurista. Perulaiset tuntuivat olevan todella ylpeitä ruuastaan ja esimerkiksi kun  virallisilta Perun facebook sivuilta tulee kuvapäivityksiä  niin ne esittävät todella usein ruokaa eri muodoissaan.

Kaikkiaan neljä rohkeaa ryhmästämme uskaltautuivat maistamaan varsinkin Cuscon alueella todella suosittua herkkua, suorastaan juhlaruokaa. Jostakin syystä itselleni ei tämä ruoka nyt osunut heti ensimmäisenä listalta silmään....

Garmin Fenix:in "nauhoittama" reitti:
http://connect.garmin.com/activity/250240519

Kuvat ja teksti; Merja ja Tomi

"Kevyt" yhteispitkis..

Niinpä tämän päivän treeni oli sitten todella antoisa ja ei ihan niin helppo kuin alkuperäisessä tekstissä tuli luvattua:

"Siis olisi kaavailussa tehdä lepposa pitkis 3-6h uusissa maisemissa Asmon lähimetsissä. Sään mukaan voidaan säädellä treenin pituutta ja reittiä."

Aamulla aikaisin heräsin pekonin ja kananmunien paistoon siinä samassa tuli tehtyä aamupala Merjalle. Tankkasin reilusti kun jotenkin aavistin että tästä päivästä vielä voi tulla todella pitkä. Ajelin Tommin luo ja sieltä matka jatkui Asmolle. Reittikarttojen ja pikaisen talokierroksen jälkeen matka jatkui lähtöpaikalle ja tiedossa olisi mukavaa polkua sekä metsäautoteitä sekä pari metsä oikaisua.

Aluksi mentiin koko porukassa Sääksjärven kierrosta ja vauhti oli leppoisaa vaikka pekonit pyrkivätkin välillä ylös. Päiville oli varattuna hieman lyhempi reitti ja hangon tien nurkilla tiet menivät eri suuntiin. Tässä vaiheessa Tommi otti vetovastuun ja vauhti pikku hiljaa alkoi lisääntymään. Se tietenkin hieman arvellutti kun olisi pitänyt pitää vähän leppoisampaa vauhtia. Toisaalta vauhti ei kuitenkaan pahalta tuntunut ja eihän niitä kaikkia km aikoja ehtinyt vahtaamaan kun piti pysyä muiden perässä.

Matkalla oli hienoja maisemia ja yläkartan alussa Tommi ja Juha innostuivat kipuamaan hirvitorneihin kun minä ja Asmo yritettiin jarrutella menoa. Itsellä oli varattuna 1,5l mehua ja puolikas suklaalevy. Varalla pari glugoosi pastillia. Tunnin välein otin rivin suklaata ja se maistui ihan hyvin. Juha tyylilleen uskollisena tankkasi lähi lammista ja piti kuljetettavan nesteen minimissä. Yhdessä metsäoikaisussa käytettin garminin kartta suunnistus apua, jotta päästiin itään päin riittävästi ja löydettiin metsäautotien pätkä josta matka jatkui.

30km meni alle 3 tunnin ja maastoon nähden se oli kovin pitkis mitä olen pitkään aikaan tehnyt. Matkaa kuitenkin oli vielä jäljellä. Olimme sen verran nopeita että piti miettiä mistä lisälenkkiä ettei homma mene ihan vaan pölöttelyksi. Tässä vaiheessa alkoi jo matka pikkuhiljaa painamaan ja tuumattiin että kyllä maratoni täyteen pitää saada. Minä siihen vielä leukailin että sellainen 46-47km lukema olis aika kiva. Tämä sitten tarkoitti että meitä vietiin kuin pässiä narussa Altian tehtaiden läiheisyydessä kun Asmo johdatti letkaa ja ilmansuunnista ei ollut mitään käsitystä.

Pikkuhijaa porukka alkoi olemaan sitä mieltä että homma alkaa olemaan pulkassa ja matka suuntasi autolle lähes lyhintä reittiä mitä löytyy. Itsellä takareidet oli aika jumissa ja ryhtiä piti oikaista moneen otteeseen. Tästä kuitenkin selvittiin ja auton löytyessä piti tehdä vähän extraa että sai sen 45km täyteen ajassa 4h 11min. Eli maratoni meni reilusti alle 4h ja maasto ei tosiaan ollutkaan mikään helppo. Onneksi muillakin lenkki näköjään tuntui jaloissa kun autosta noustiin pihassa.

Tietenkin se leukailu taas alkoi saunassa että miten helppoa homma olikaan, mutta kummasti 5l mehua maistui. Hieman harmitti etten ottanut kameraa mukaan, koska matkalla olisi saanut hyviä kuvia hirvitornissa huhuilevista suunnistajista sekä matkalla nähdyistä paikoista. Toisaalta sen verran kovaa mentiin ettei kuvista varmaan kovin kummosia olisi tullut. Saunan jälkeen pöperöä masuun ja "sisä"suunnistusta sekä kadonneiden eläinten etsintää. Tässä vaiheessa spekulaatiot olivat jo sen verran suuria ettei niitä enää voi julkaista koska niiden lunastaminen olisi iso haaste.

Reitti: http://connect.garmin.com/activity/244498558

KIITOS!

ps. kovuutta kait pitää saada lisää..

pe ajelut

Harmillisesti aamuinen aurinko oli vain hetken kuvauksellinen ja en ehtinyt sitä saamaan talteen. Sen sijaan muutaman muun näpsyn ehdin ottaa. Tietenkin parhaimmat tilanteet eivät kunnolla onnistuneet johtuen vähäisestä rohkeudesta mennä tarpeeksi lähelle kuvattavaa kohdetta ja toinen omasta taidottomuudesta. Lyhyesti pari peruskuvaa jakoon ja lisää harjoittelua.

aamupyöräilyä

Kokeillaampa vaihteeksi valmista palvelua miten se sopisi tiedon jakamiseen. Alustava tarkoitus olisi testata palvelua muutamalla tavalla ja sen jälkeen tehdä päätös sopiiko se omiin käyttötarpeisiin. Ajatuksena olisi jakaa satunnaisia kuvia ja tarinoita tulevista reissuista ja tapahtumista. Aika sitten näyttää onko tämä toimiva vai ei. Aikaisemmin olen käyttänyt html pohjaista verkkosivua, mutta sen päivittäminen reissun päältä on hieman hankalaa.

Tänään aamusella oli hieman aikaa hakea muutamia luonto-kaupunki kohteita kameran kennolle ja ihan tyydyttävää jälkeä nyt ei saanut aikaiseksi. Laitetaan kuitenkin muutama kuva testi mielessä tänne näytille josko niistä oppisi taas lisää.

Tuttu arabianranta hieman ylempänä rantaviivasta kuvattuna.

Pientä kokeilua miten varjot toimvat ja rajaus olisi pitänyt olla hieman erilainen ehkä neliö?

Tässä mielestäni korostuu kivasti kaltevat muodot ja tyhjä aamuinen tie.

Muistakaa ei makiaa mahan täydeltä vaan kohtuus kaikessa!

Jos nämä julkaisut jää tähän yhteen kertaan niin pitänee etsiä parempi tapa jakaa dataa...