Kotona lisätään/vaihdetaan vielä (tarkempia)kuvia, mutta tässä tarinaa, kun lounasta ja lentokonetta odotetellaan tyhjässä hotellissa. Tämä miniläppäri kun vetelee viimeisiä..
Tuntuuko sinusta joskus siltä ettei jonkin juttu etene yhtään tai olet pysähtynyt paikallesi, vaikka jalkasi liikkuvat koko ajan eteenpäin, tavallaan etenet muttet etenekkään? Tästä oli pohjimmillaan kyse, kun Valtavaaralle noustiin ja yritettiin edetä ne alun ~20km, johon kului aivan järjettömästi aikaa!
Tunnelma lähti nousuun jo Helsingin kentältä, kun Antti pongasi meidät ensimmäisenä lentokentällä ja vaihdettiin kuulumiset. Kone oli enemmän tai vähemmän täysi meistä KK-osallistujista. Matka sujui kätevästi koneella ja bussilla Ruka aukiolle ja hotelli otti meidät avosylin vastaan. Totesin tankaavani tukevasti pastaa ja päälle kunnon nokkaunet ennen kisaa, joka onnistui mainiosti.
Lähdössä fiilis oli hyvä vaikka pientä vesisateen uhkaa oli. Miedät kannustettiin matkaan sankoin joukoin ja lyhyen matkalaiset lähtivät ihailemaan meidän gps kuvioita online seurannasta. Antti ja Juha lähtivät ripeästi matkaan ja ajattelin seurata heitä. Vauhti sopi minulle ja takaata yritin huhuilla kärkimiehiä oikealle reitille, kun pientä hakua oli. Kaikki reittimerkinnät olivat kivissä 50-100cm lumen alla ja vain muutamia tolppia näkyi. Piti matkata ihan tunnustelemalla Valtavaaran harjaa. Antti harjoitteli kierimistekniikkaa mäenlaskun sijaan ja itsekkin pari pahaa paikkaa laskin suosiolla persmäkeä.
Tehtiin yksi isompi mutka tuossa päivätuvan jälkeen kun erehdyttiin suunnasta sen jälkeisellä laavulla ja lopulta otin Fenix kellon kompassin esiin ja suunnalla korjattiin tilanne reitille ennekuin päästiin Konttaisen tielle. Ennen tietä 2 ryhmä sai meidät kiinni kun hukattiin aikaa. Ekalla juomapaikalla itse olin vielä siinä uskossa et pahemmat lumet olisivat takana mutta olin väärässä.
Ison-kumpuvaaran paikkeilla fiilis alkoi olemaan jo aika sekava. Reittiä oli haastava seurata ja vähän väliä piti porukalla etsiä olematonta polkua. Tai olihan se siellä lumimassojen alla muttei se juurikaan näkynyt. Oli aivan koskematonta reittiä, ei mitään hajua missä ollaan. Lopulta reitti poikkesi yhdeltä tieltä suo-metsään ja oletetussa urassa oli vettä ja mentiin sen viertä kunnes merkkejä ei näkynyt missään. Hämärässä oli uskomattoman vaikea erottaa missä reitti meni ja koko ajan upottiin pahimmillaan nivusia myöten hankeen. Joka ei ollu kivan pehmeä vaan teräväreunainen hiekkapaperi.
Tällä 'kuoleman'-suopätkällä fiilis oli aivan sekaisin, ei voinut palata, meidän kolmen rynmä minä, Juha ja Antti edettiin yhdessä tuumin eteenpäin, kun muutakaan ei voinut. Jos olisi jäänyt paikalle niin varpaat olisivat paleltuneet ja pelastustoimet olisivat olleet hitaat ja haastavat. Siispä edettiin ja edettiin. Pahimmillaan 1km väliaika oli 21min jolloin laskukoneet laskivat ettei tätä reittiä ole mitenkään mahdollista läpäistä halutussa aikarajassa. Toisaalta näin alkukaudesta ei kannata riskeerata ja teloa telakalle itseään.
Tämä alun haastavuus ja hitaus ei houkutellut niinpä meidän kärkikolmikon fiilis ajautuin DNFään. Muilta osin tunnelma oli välillä hijainen mutta juttujakin irtosi ja kehiteltiin ideoita miten kuusenhavuista voisi tehdä lumikengät ja teipata ne tossuihin. Järjestäjätkin saivat kritiikiä meiltä mutta vastuu oli molemmin puolinen ja opittiin tulevaisuuden varalle miten toimia jatkossa. Jotenkin oletin reitin olevan vähälumisempi mutta näin ei ollut. Parhaat kengät olisivat olleet kevyet lumikengät menomatkalla ja paluu olisi varmaan mennyt jo normi tossuilla vedenpitävien sukkien kanssa.
Antti merkkasi verisillä säärillään omia lumisia jalanjälkiä ja tunnellma oli hyvin alhaalla. Lopulta pahimmat lumipätkät vähenivät ja päästiin hakkuuaukealle taiteilemaan risujen, kantojen ja puiden väliin. Ei voinut todeta kuin että tämäkin vielä. Kun päästiin enempi juostaville osuuksille niin voimat olivat jo jääneet hankiin. Kuitenkin taisteltiin jäistä uraa eteenpäin, minä nasta SalomonIII:lla ja Juha/Antti maastotossuilla. Siinä oli monta läheltäpiti tilannetta ja toivottavasti GoPron muistikortille tallettui edes jokin niistä.
Juuma, Jussinkämppä ja kitkajoen mutkat olivat kaikki sekaisin eikä välillä tiennyt oikeen missä on. Juumassa sipsit kuitenkin maistuivat ja vettä virtasi juomapulloihin. Antilla oli jalat saaneet iskuja sen verran paljon että puheli monesti jättävänsä matkan Oulankaan. Itse päätin yrittää kuitenkin puolikasta matkaa, koska aikaisempi yritys oli jäänyt vajaaksi. Onneksi sain Juhan mukaan ja meillä molemmilla oli pitkät kompressio sukat ja trikoot jotka vähensivät lumihangen iskuja sääriin. Jussinkämpällä porukka nukkui, siellä oli lämmintä ja ei raaskittu heitä herättää vaan jatkettii matkaa ilman vesitäydennystä joka korjattiin tulevista puroista. Sekä jalkojen nostelu tuntui koko kropassa ja selkärangassa tuntui nytkähdyksiä kun lumihanki petti alta.
Täytyy kyllä myöntää että loppu meni lähes usvassa ja matka Taivalköngältä kesti ikuisuuden sekä km eivät vähenneet ollenkaan. 80 juoksijoiden kärki tuli lopulta vastaan kun miellä oli vielä matkaa puoliväliin 12km. Tämä kyllä virkisti mukavasti ja jos olisi ollut oikea polkukeli niin ajoitus tulee sopivaan aikaan piristämään pitkänmatkalaisten mieltä.
Keskeytys oli hyvin harkittu ja tarkkaan perusteltu joten siitä ei jäänyt itselle mitään hampaankoloon. Yksinkertaisesti keli oli liian vaativa omaan kuntoon. Toisaalta paluu Oulankaan ei olisi tuonut mitään lisää tähän hommaan ja puoliväli riitti kaikin puolin minulle. Ehkä joskus paremmassa kelissä tätä voisi toistamiseen yrittää mutta sen aika näyttää.
Toivottavasti tarjosimme kotikatsomoihin riittävästi viihdykettä ja jännitettävää. Matkalla oli fiiliksiä laidasta laitaan ja unohtumattoman elämys tarjottiin kaikille osallistujille!
