Tromsø Skyrace
Hamperokken
Hamperokken
It is or is it?
"soul skyrunning between the sea and the sky"
Olin jo aikaisemmin käynyt tutustumassa kilpailureittiin Hamperokkenin suunnalla ja tiesin mitä norjalainen maasto tarkoittaa. Reitillähän oli 3 isoa nousua ja tasaisiakin osuuksia juostavaksi. Aikarajat (cut off) olivat tiukentuneet hieman ja reitti oli siirretty kulkemaan harjanteella koko ajan viereisen enemmän kuljetun polku-uran sijaan. Perjantai-illan reittiesittely viimeistään kertoi mitä oli edessä. Täsmäharjoittelut olivat jääneet vähemmälle, mutta nautiskelijana tiesin pääseväni aikarajoista läpi peruskunnolla, jos ei mitään loukkaantumista tapahtuisi. Vahvuuteni maltti on valttia tulisi tälläkin kertaa auttamaan matkalla mieleen tulvivien ajatusten hallinnassa.
Starttiviivalle ajelin leirintäalueelta sumuisen sillan yli uskollisella MTB pyörällä. Sumu toi mieleen hieman aavemaisen tunnelman auringon kurkistellessa usvaverhon takaa. Muita matkaajia oli vähäisesti liikenteessä ja itse kisaan starttasi reilut parisataa uskaliasta.
Hotellilla oli kuhinaa ja fiiliksiä vaihdettiin puolin ja toisin. Pientä some haastatteluakin suomalaisten leirissä oli. Oletan, että melkoinen porina kattilassa kävi... ja setelit vaihtoivat omistajaa. Oma taktiikka oli yrittää pysyä Maijan kannoilla ja katsoa mihin se riittää. Maija halusi rauhallisen alun ja menimmekin alkumatkan yhtämatkaa vaikka monet halusivatkin juosta ylivauhdilla ensimmäiseen tunkkaus mäkeen. Mielestäni alun km-vauhti oli ihan kelpoa ja on ihan turhaa venyttää kroppaa heti 110% tasolle, kun se tulee kuitenkin eteen viimeistään viimeisessä nousussa.
Hissiaseman mäen puolessavälissä aamulla tankattu energia rupesi tuntumaan. Ei sillain pahasti ollenkaan. Maha oli kuitenkin vielä täysi, eikä aamun sumu enään viilentänyt ilmaa riittävästi. Kroppa kävi hieman liian kuumana, vaikka joinkin nestettä hyvin, toki hieman säästellen. Tässä vaiheessa oma ohitteluinto väheni ja mietin et nyt on parempi ottaa yksi naksu pois vauhdista ja antaa Maijan mennä menojaan. Välimatka ei pahasti venynyt, kun selkä vielä näkyi hyvin hissiasemalla sekä seuraavassa loivassa mäessä. Taktisesti tässä hissiasemalla olisi vasta pitänyt tankata juomapullot täyteen niin ei turhaan olisi kantanut ylimääräistä painoa ekassa mäessä. Sekä nyt jo hieman arvellutti päätös jättää tutut sauvat pois.
Kuvailin hiljalleen lipuvia pilvilauttoja vuonojen ja lahtien yllä sekä maisemia parhaani mukaan edeten koko ajan. Tämä aiheuttaa ärsyttävää videokuvan heilumista, joten kamera taskuun ja keskittyen rentoon juoksutekniikkaan ja tähyillen paljonko olen jäänyt edellämenevistä. Lisäksi arvuuttelin mistä kohdin reitti menee huipulle ja nautikselin aavalla laakealla nummella laukkaamisesta viilentävässä ilmavirrassa. Pidin reipasta vauhtia yllä ettei yhtään ylimääräistä siimaa jäisi käyttämättä. Maasto oli kivaa ja helppoa pienelle järvelle saakka, jopa hyvää alamäkeäkin oli. Järvellä järjestäjät kehoittivat tankkaamaan juomapulloja. Itse totesin omaavani riittävästi juomaa et jatkoin pysähtymättä matkaa Tromsdalstindenin huipulle. Tässä mäessä jo myönsin et oli virhe jättää sauvat pois. Niiden antama rytmitys ja apu olisi ollut pelkkää voimien säästöä. Nyt niitä ei ollut, joten pitää mennä sillä suomailaisella sisulla. Ilman sauvoja oli myös menty kuntoilu uran alkutaipaleella Mont-Blanc 80k:ssa ihan kelpo kyytiä.
Valehuippuja taisi olla muutama tuonne ekalle huipulle. Matka kuitenkin meni vielä yllättävän helposti ja nautiskelu fiiliksillä paineltiin eteenpäin. Huipun viileämpi ilma jäähdytti kehoa hyvin. Kuvasin hetken ja laitoin hanskat käteen helpottamaan alamäki liukuja. Reittiprofiilin mukainen jyrkkyys oli jäätävä ja alamäki tiputanssi oli noloa katseltavaa. Satunnaisesti kiviä tuli vasemmalta ja oikealta ohi, normi menoa tällä kaltevuudella. Ei juuri huvittanut miettiä miten tämä sama mäki kavutaan ylös. Karussa jyrkässä rinteessä ei ole mitään ja päätin vasta alempana painaa mieleeni muutamia paikkoja, josta voisi tankata juotavaa paluumatkalla. Jyrkimmän osuuden jälkeen oli muutamia lumisia osuuksia ja lopulta pääsimme laaksoon, jossa ne viilentävät purot virtaavat. Täällä vasta tankkasin juomapullot täyteen ja yhden puolilitraa kulautin virkistämään kroppaa. Joissa kahlaaminen oli vielä hauskaa ja virkistys tuli enemmän kuin tarpeeseen. Lippiskin pulahteli aika ajoin veden alle. Reitti oli loivaa kumpuilevaa alamäkeä.
Sähkölinjan alamäki oli pirullinen ja hieman mutainen. Itse polku-uraa ei juurikaan ollut. Enempi se oli sellainen apinakiikku mäki, jotenkin alas ja jotenkin ylös. Pohjalle kuitenkin päästiin, jossa kimppuun hyökkäsi sekalaisten pörriäisten lauma. Tasaisella kun vauhtia oli enemmän niin ne jäivät hieman etäämmälle pörräämään. Siinä taisi olla kaikenmaailman kärpäsiä ja ties mitä. En huomannut niiden purevan, mutta etelän miehen kädet silti huitoivat niitä. Laakson matalimmassa kohdassa vesistöylityksessä oli huippu kannustusjoukot vastassa ja sainkin tiedon kuinka kauaksi Maija oli jo karannut. Päätin keskittyä seuraavan mäen tunkkaukseen ja tiehuolto oli sellainen pikahuolto itselle, jossa vain tarpeelliset toimet tehtiin. Nopeasti seuraavan nyppylän kimppuun.
Mäki nousi kivasti tuttua reittiä ja ainoa ongelma oli sauvojen puute. Tämä hidasti etenemistä varsinkin ennen harjanteelle saapumista. Tässä vaiheessa muutama ohitettava oli senverran jo muissa maailmoissa et piti kysellä miten menee. Tekstiä tuli hyvin, joten kunnossa olivat, toki uupuneita. Kuvailin vielä hieman ja samalla huomasin kameran wifin menneen päälle ja akku hieman hiipunut. Säästelin kuvaamista ja otin akun pois välttääkseni virheen toistumista. Ennen harjanteen tarkistuspistettä (Bridge checkpoint) maisemien tutkailua ja itse pisteellä pieni puhallus ja matka jatkui harjanteelle, kun muutaman sanasen sain vaihdettua pisteen henkilökunnan kanssa.
Kurvasin pisteeltä kivien taakse ja matka jatkui enintään muutaman minuutin kun vastaan tuli tieto harjanteelta tippuneesta kilpailijasta. Ainoa viesti edelliselle tarkistuspisteelle oli tilatkaa helikopteri heti! Pisteellä alkoi kuhina ja tieto lähti eteenpäin. En vielä nähnyt pudonnutta tai osannut paikallistaa häntä. Jatkoin matkaa laittaen hanskat uudestaan käteen, jotta 4x4 eteneminen olisi sujuvampaa. Meitä oli sellainen 2-5 hajanainen porukka liikenteessä alun harjanteella aika reiluilla väleillä. Joku tässä taisi ohittaakin minut. Olin varmaan edennyt noin 15min kun paikallistin pudonneen, ei juma jos tuolta selvii hengissä ni ihme on ajattelin. Lopulta kuulin pudonneen vaikerrusta ja rekisteröin hänen olevan hengissä. Ohitin tippumispaikan noin seuraavan 15min kuluttua ja varmistin etteivät he tarvitse mitään. Samalla paikallaolijat heittivät toisen avaruuslakanan vielä alas pudonnelle ja hänen viereen laskeutuneille auttajille.
Matka jatkui syvän hiljaisuuden vallitessa. Pari sanaa vaihdoin perässätulevan kanssa ja keskityimme reitin seuraamiseen sekä turvallisten reitti valintojen löytämiseen. Välillä laskin itseni hieman alemmalle harjanteen oikealle puolelle. Maiseminen katselu oli vähäistä ja satunnaista. Yhdessä teknisessä umpikujassa ryhmä, joka oli saanut minut kiinni ohitti minut helposti. Pudotusta molemmelle puolille oli riittävästi, joten se piti vain tiedostaa ja sitten unohtaa se. Jatkaa varovasti, koko ajan edeten ja välttäen turhia riskejä. Kuulin ja näin kopterin, joka lopulta joutui sukeltamaan sumun sisään pelastustehtävää tekemään. Outo tunnelma, matkaa oli kuitenkin jatkettava keskittyneesti ja nöyrästi. Muutamia paikallisia retki-huiputtajia oli matkalla ja heidän ohitus oli nopeaa. Tästä päätttelin vauhtin olevan ihan hyvä.
Hieman ennen jyrkintä kohtaa oli nallekarkki setä, jolta yhden namun sain. Tätä ennen oli yksi pelastusryhmä tullut vastaan sekä satunnaisia retkeilijöitä. Kilpailijoita oli harvakseltaan, suunnilleen samaa vauhtia kaikki etenivät. Nousu hampaalle oli jyrkkä, mutta ei niin vaikea kuin kuvittelin. Sumussa reittivalintojen etsiminen oli haastavaa toki ei enää nähnyt kuinka korkealla sitä toikkaroi. Voimia tuntui vielä olevan ja niin niitä vielä pitääkin olla, jotta viimeinen mäki ei vie mukanaan.
Huipulta kuvaustauon jälkeen matka jatkui alas jäätikköjärven suuntaan. Matkalla oli yksi hieman pidempi yhtenäinen lumipätkä ja loppu olikin sitten saatanallista kivikkoa. Olihan näitä jo nähty PTL reissulla mut kiviä vaan riitti ja riitti. Sekä jyrkässä kohtaa piti olla varuillaan ettei alaspäin tippuvat kivet tule niskaan eikä vaaranna alempana menevien matkaa. Ilmassa oli rock rock huutelua aina ajoittain. Sitten alkoi satamaan pientä tihkua ja yritin kameralle tallettaa olosuhteita tuhruisella linssillä. Ihan ensimmäisestä solisevasta purosta en ottanut vettä, vaan pinnistelin aika alas järven luo kunnes rinteeltä oikealta puolelta löytyi hyvä raikas paikka juomatäydennykseen. Tämä virkisti mieltä ja kehoa, muutkin tulivat samalle paikalle ja siinä lumella hajanainen joukko jolkotteli kohti seuraavaa kivikkoa ja laaksoa.
Mielessä pohdin kaikenlaista miten selvitän tulevan mäen, mitä tankkaan, mitä minulla on mukana, kävin läpi jo mennyttä ja tulevaa. Ihmisen pitää oppia virheistä ja niiden perusteella tehdä korjauksia jo matkan aikana. Tiesin jo juoneeni liian vähän alkumatkasta ja sen takia olin syönyt suolaa jo useita kertoja. Ääriliikkeet jaloissa olivat vaikeita ja ilman sauvoja ne tuntuivat mahdottomilta. Meinaan jos alkaa jalat kramppaamaan xz-asennossa niin homma loppuu siihen. Nyt tehtiin mielessä suunnitelmaa miten päästään maaliin ehjänä. Nyt on jo kaksi huippua takana ja yksi jäljellä. Laakson pohjalle päästyäni kyselin Merjalta menikö Maija jo ja vahvistus tuli, kaikki hyvin. Olihan sekin mahdollisuus ollut, että pudonnut kilpailija olisi ollut Maija... Olin jäänyt lisää kuten odotettavaa olikin.
Pikainen huolto, kaikkea suuhun mitä mahtuu ja mutustellen matkaan. Tasaisella juoksu onnistui vielä, mutta meno oli kankeaa. Otin kaikki sisut käyttöön ja kipusin sähkölinjan mäkeä, jonka juurella kanssakilpailija oli keskeyttänyt ja kannusti vielä meitä. Runttasin lyhyttä askelta ja pajukoista kiinnipidellen yhä ylöspäin. Pääsin tasaiselle kumpumaastolle viilentämään jalkoja uudestaan ja juomaan lisää vettä. Lopulta ennen jyrkempää nousua juomaleilit täyteen ja ihan uskomatonta tunkkausta ylös. Tässä kohtaa vauhdin ollessa hidasta alkoi varpaille tulemaan vilu. Kohmeisten varpaiden kanssa tasapainon pitäminen on vaativampaa ja teinkin hieman enemmän siksakkia, jotta jalkojen liike olisi riittävää eikä liian korkeita askelia. Vanhemman miehen kanssa vaihdettin kuulumiset ja ihmeteltiin mitä vi**#@ me täällä tehdää eikä olla soffalla nautiskelemassa oluesta. No sitähän me täällä eli hankkimassa äärikokemuksia, jotta osataan arvostaa arkielämän nautintoja. Hiljaisuus laskeutui kunnes vähän ennen huippua alkoi taas kuulumaan rummutusta. Ohjeita tuli ja matka jatkui kuvien kera kivikkoista mäkeä alas.
Tässä vaiheessa tiesin jo että maaliin pääsen, kun vain en hölmöile mitään. Ihan perussuoritus riittää ja jos joku tulee takaa ohi niin antaa tulla vaan. Mää meen mun omaa perus-hidasta-hölkkää tässä vaiheessa ja pyrin olemaan liikenteessä kokoajan. Ylämäet saa kävellä, mut muuten pitäs pientä juoksuaskelta tehdä. Alempana hienossa vihreässä laaksossa juomatäydennnys ja kanssamatkaaja kyseli olinko nähnyt hänen kaveria. Sanoin olevani sen verran sumussa, etten omasta mielestä kuvauksen mukaista kaveria nähnyt. Jatkoin hyppelehtimistä eteenpäin ja söin omia eväitä. Yhden toisen kaverin kanssa vielä tovi jatkettiin matkaa yhdessä kunnes en pysynyt hänen vauhtirytmityksessä mukana. Selkä oli kuitenkin hyvä kannustin pysyä liikenteessä ettei ihan retkeilyksi mene vaikka välillä se menikin jo. Vikan alamäen hissiasemalta päätin vain mennä alas ilman turhia riskejä. Tällä varovaisella vauhdilla toivottavasti palautuminen on nopeampaa ja ei turhaan loukkaannu, kun maali jo häämöttää. Vähän ennen satamaa minut ohitettiin hirmu loikalla, joten ihan turha siihen oli lähteä repimään, kun kaikki mehut/motivaatio jäivät jo matkalle. Lopulta olin maalissa hieman uuvahtaneena mutta tyytyväisenä moninaisesta seikkailusta!
Reitti oli aikamoinen vuoristorata höystettynä hienoilla maisemilla sekä todella teknisillä neliveto osuuksilla. Matkalla tunnelmat vaihtuivat moneen kertaan kyl mä tän osaan fiiliksestä ei juma mitä touhua tää on - elämyksiin. Tavoitteet täyttyivät vaikka hivenen olis pitänyt pystyä parempaankin aikaan. Toisaalta tänään se riitti tähän ja ohi saa tulla jos pääsee, sekä aikaani mennä parantamaan. Tästä olikin hyvä mennä pulahtamaan leirintäalueen kylmään jokeen oluen kera! Iltariennot vietettiin sitten tutulla porukalla Sannan, Maijan ja Janin kanssa.
Tulokset: https://tromsoskyrace.com/results/
10 h 31 min 3 sec matkan ollessa 57,5km Garminin mukaan verttiä +d4625m (itra: 57km / 4800m+)
Sijoitus 40 / 236
